sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Arnaldur Indriðason: Hyytävä kylmyys

Sain juuri valmiiksi
Hyytävän kylmyyden, Islantiin (Reykjavikiin) sijoittuvan dekkarin.
Sivuja on 279, ja kirja on kirjoitettu 2007, ja Seija Holopainen on suomentanut sen vuonna 2009. Painopaikkana Gummerus Kirjapaino Oy.

Arnaldur Indriðason on islantilainen kirjailija, historiantutkija, elokuvakriitikko ja toimittaja. Vuonna 2000 ilmestynyt Mýrin (Räme) on ensimmäinen suomeksi käännetty islantilainen dekkari.

Olen kaikki Indriðasonit hakenut kirjastosta. Isäni joskus mainitsi Rämeestä, mutta unohdin pian kirjailijan nimen - islantilaiset nimet eivät ole vahvuuteni.. Myöhemmin olin isäni kanssa kirjastossa ja muistin kysyä, mistä kirjasta oli kyse. Hän näytti Rämeen, ja lainasin sen.

Indriðasonin kirjat ovat luonteeltaan melko verkkaisia, rauhallisia, verellä ei mässäillä eikä ruumiita tule ylenmäärin. Ainkin Rämeen kohdalla minulla meni vielä nimet sekaisin, ja lausun nimet varmasti päässäni väärin. Kirjojen alussa on lyhyesti kerrottu islannin kielestä, nimistä ja kirjaimista ja niiden lausumisesta. Mielenkiintoista islannin nimissä on se, että varsinaisia sukunimiä ei ole. Vain pienellä vähemmistöllä on sukunimi. Lakien mukaan vanhat sukunimet saa pitää, mutta uusia ei saa ottaa. Islantilaiset käyttävät ns. patronyymiä: kaikki ovat siis jonkun poikia ja tyttäriä, ja heitä puhutellaan joko pelkällä etunimellä tai koko nimellä. Puhelinluettelokin on aakkostettu etunimien mukaan.

Olen lukenut Indriðasonilta seuraavat kirjat: Räme (Mýrin), Haudanhiljaista (Grafarþögn), Ääni kuin enkelin (Röddin), Mies järvessä (Kleifarvatn), Talvikaupunki (Vetrarborgin), Hyytävä kylmyys (Harðskafi).

Sarjan päähenkilö on Erlendur-niminen poliisi. Erlendurin oman historian tragedia on se, että kun hän oli lapsi, hän ja hänen kaksi vuotta nuorempi pikkuveljensä lähtivät isän mukaan Eskifjörðurin nummelle, jossa myöhemmin puhkesi raivoisa lumimyrsky. Erlendur löytyi hankeen hautautuneena, mutta pikkuveljeä ei löytynyt koskaan. 

Erlendur on ollut kerran naimissa, mutta lähti liitosta lasten ollessa pieniä. Lapset ovat nyt aikuisia ja kamppalevat omien demoniensa kanssa: Sindri Snaer kamppailee alkoholin ja Eva Lind huumeiden kanssa. Eva Lind menetti syntymättömän lapsensa huumeiden takia ja lähes kuoli itsekin. Hyytävässä kylmyydessä Erlendurin lapsilla menee suht hyvin. Erlendur ei tule lainkaan toimeen ex-vaimonsa kanssa. Eva Lind koittaa tässä kirjassa saada vanhempansa keskustelemaan keskenään. He pääsevätkin samaan paikkaan samaan aikaan, mutta keskustelusta ei tule mitään.

Hyytävä kylmyys on erilainen kuin aiemmat kirjat. Aika paljon henkimaailman juttuja. Kirjan alussa María-niminen nainen tekee itsemurhan hirttäytymällä mökillään. María on menettänyt pari vuotta aiemmin äitinsä syövälle. Marían ollessa pieni, hänen isänsä hukkui samaisella mökillä järveen. María on hyvin kiinnostunut kuoleman jälkeisestä elämästä ja toivoo näkevänsä äitinsä uudelleen. Hän on sopinut juuri ennen äitinsä kuolemaan, että äiti antaa jonkin merkin myöhemmin, jos kuoleman jälkeen on elämää. Marcel Proust oli äidin lempikirjailija, ja he sopivat, että Proustin välityksellä äiti ilmoittaa Maríalle. Pari vuotta kuluu, kunnes eräänä aamuna olohuoneen lattialla on auki Proustin kirja. María pitää selvänä, että äiti on käynyt paikalla. María hakeutuu meedion luo, jotta saisi lisätietoa äidistä.

Samaan aikaan Erlendur painii omien muistojensa kanssa. Erlendur on aina syyttänyt itseään pikkuveljen katoamisesta, ja miettii, miksi hän selviytyi. Erlendur on kertonut hyvin harvoille tragediastaan: edes ex-vaimolleen hän ei kertonut siitä. Eva Lind oli ensimmäinen perheenjäsen, jolle Erlendur kertoi.

Hän uppoutuu vapaa-ajallaankin katoamistapauksiin. Poliisintyössään hän on tutkinut katoamistapauksia, ja nyt vielä viimeisen kerran koittaa selvittää 30 vuotta vanhoja katoamisia. Kaksi tapausta nivoutuvat lopulta yhteen ja selviävät.

Vaikka Erlendur tutkii muitakin juttuja samalla, koko ajan kulkee Marían itsemurha mukana. María
on hyvin herkkä, ja käy ilmi, että María on käynyt kahdella eri meediolla ennen kuolemaansa. Jälkimmäinen oli nimeltään Magdalena, josta kukaan muu Reykjavikin meedioista ei ole kuullut koskaan. Oliko hän huijari ja mitä tekemistä hänellä oli Marían kuoleman kanssa?

Olen parin viikon sisällä lukenut kaksi kirjaa, joissa käsitellään kuoleman jälkeistä tilaa. Ensimmäinen oli Lars Keplerin Playground ja nyt Hyytävä kylmyys. En tiedä, miten paljon esim. Suomessa on meedioita tai miten uskottavia he ovat. Mietin kuitenkin etenkin Hyytävän kylmyyden aikana, että meedioilla on valtava voima ja vastuu, mikäli asiakas on henkisesti epätasapainoinen. Uskottava meedio mahdollisesti pystyy henkisesti epätasapainoisen asiakkaan sysäämään kumpaan suuntaan tahansa. Itse en ole koskaan meediolla käynyt, enkä koe sitä tarpeelliseksi. Varmasti kuitenkin on paljon ihmisiä, jotka hakevat vastauksia mistä tahansa, mistä saavat. Meedio Magdalena sai sysättyä Marían lähemmäs itsemurhaa.

Jännittävää on myös, että Playgroundissa ja Hyytävässä kylmyydessä molemmissa "tapettiin" ihminen muutamaksi minuutiksi. Syyt olivat erit. Hyytävässä kylmyydessä muutamia vuosikymmeniä sitten Tryggvi-nimisen opiskelijan sydän pysäytettiin hetkeksi, jotta saataisiin selvyys, onko kuoleman jälkeen jotain. Mitään ei ollut, oli vain hyvin syvä rauha. María halusi myös, että hänen lääkäri-aviomiehensä Baldvin pysäyttää hänen sydämensä hetkeksi. Baldvinilla oli kuitenkin pahat mielessä. Maríalla oli runsaasti perintörahaa (raha! ah tuo rakas vanha motiivi) ja Baldvin oli veloissa. Baldvinin suunnitelmiin ei kuulunut Marían herättäminen, mutta María meni kuitenkin vielä heräämään, jolloin Baldvin vaihtoi suunnitelmaan B ja hirtti Marían. Erlendur sai tämän selville, mutta todisteita ei ollut. Oli vain tunnustus, jonka Erlendur oli saanut Baldvinilta kahden kesken.

Indriðasonin kirjoissa on kolea ja harmaa tunnelma pitkin matkaa. Maisemia kuvataan jonkin verran, mutta lähinnä tuulisia ja myrskyisiä nummia. Reykjavikin kuvausta ei juuri ole.
Mielestäni Hyytävä kylmyys oli parasta Indriðasonia tähän mennessä. Arvosana 9.

torstai 31. maaliskuuta 2016

Satuja kaivonkannesta


Alkuun pohjustuksena kerron, että aamulla, kun vien lapset hoitoon, kuljemme sadevesiviemärin ohi. Siinä on kansi, josta aloin joskus kertomaan satuja huvittaakseni esikoista kävelymatkalla. Kirjoitan ainakin muutamia ylös, lähinnä itseäni varten. Tekee hyvää mielikuvitukselle vielä muistella satuja uudelleen ja kirjoittaa ne muistiin.


 

Olipa kerran kaivonkansi. Kansi sijaitsi hiekka-aavikolla. Koko maisema oli täynnä harmaan eri sävyjä, edes valkoista ja mustaa ei näkynyt. Näin meni vuosisatoja. Tuuli kuljetti harmaata hiekkaa harmaan kannen yli ja kansi kului pikkuhiljaa.
Kun tuhat vuotta oli kulunut, harmaasta hiekasta nousi varovasti harmaa, yksinäinen kasvi. Kasvi kasvoi hitaasti, varovasti tunnustellen ilmaa. Tuuli riepotteli kasvia, mutta kasvi jatkoi kasvamistaan ja uhmasi aavikon kuivuutta, kuumuutta ja tuulta. Maasta alkoi putkahdella enemmän kasveja, kaikki harmaan eri sävyissä. Kului satoja vuosia, kasveja tuli koko ajan lisää.
Eräänä päivänä kaukaisesta maasta aavikolle eksyi keiju, joka oli aavikon voiman imemänä menettänyt kaikki värinsä. Keiju oli heikko pitkän matkan jälkeen. Hän meni puun oksalle lepäämään ja nukahti syvään uneen. Kun hän heräsi, maisema oli edelleen harmaa. Keiju keräsi kaikki voimansa, keskittyi ja pinnisti… … ja sai lähetettyä yhden toiveen kaukaiseen keijumaahan. Toive matkasi aavikolta meren yli sademetsään, sieltä sateenkaaren yli, kuun ohi, kävi tervehtimässä aurinkoa, jatkoi matkaansa yli lumen maan ja lopulta pääsi keijujen maahan. Pieni keiju keijumaassa oli juuri nukahtamassa päiväunille, kun toive saavutti keijun. Keiju ponnahti ylös terälehdeltä, jolla oli lepäämässä, ja riensi keijukuningattaren luo. ”Keiju on pulassa! Kaikki on harmaata!” Keijut eivät pysty elämään kauaa ilman värejä.

Keijukuningatar lähti joukkoineen heti matkaan etsimään harmaata valtakuntaa. He kulkivat yli lumen maan, auringon ja kuun ohi, yli sateenkaaren, sademetsään ja sieltä meren yli… … kunnes näkivät harmaan valtakunnan. He kulkivat hitaasti, ihmetellen, varoen. He näkivät harmaita puita, harmaita pensaita, harmaita lähteitä, joissa virtasi harmaa vesi. Harmaat linnut istuivat hiljaa puissa, harmaat perhoset lensivät harmaiden kukkien lähellä. Harmailla mehiläisillä oli harmaa pesä.

Keijut löysivät ystävänsä viime hetkellä. Hän oli jo lähes menettänyt kaikki voimansa harmauden takia. Keijukuningatar istahti kaivon kannelle miettimään. Aikaa ei ollut enää paljoa. Siinä istuessaan hän kuuli vaimeita ääniä kannen alta. Hän jäi kuuntelemaan, tulivatko äänet todella kaivosta? Pian äänet kuuluivat taas. Kyllä! Äänet tulivat kaivosta! Kuningatar kutsui joukkonsa kaivamaan kannen sivuilta harmaata maata pois. Ääni kuului kovempaa. Keijut pinnistivät ja ponnistivat ja saivat kannen vähä vähältä siirtymään paikoiltaan. Kaivossa oli pisara väriä.

Ilkeä noita oli aikojen alussa ajettu metsään, jossa hän purki kaiken vihansa puihin, pensaisiin ja metsän asukkaisiin. Hän muutti metsän aavikoksi ja taikoi kaiken värin kaivoon. Aikojen kuluessa väri oli surrut vankeuttaan ja surusta muuttunut pienemmäksi ja pienemmäksi, kunnes jäljellä oli vain pieni pisara. Keijukuningatar kumartui ottamaan pisaran käsiinsä ja puhalsi siihen keijuvoimaa. Pisara alkoi säkenöimään kaikissa sateenkaaren väreissä, ensin hyvin pienenä, mutta pisara kasvoi kasvamistaan, kunnes kuningattaren oli päästettävä se käsistään.
Hän nosti kätensä ilmaan, ja pisara hajosi tuhansiksi pieniksi sateenkaariksi, jotka lähtivät sädehtien joka suuntaan kuningattaren käsistä. Aina, kun pieni sateenkaari osui hiekanjyväseen, lehteen, mehiläiseen, ne kaikki muuttuivat värikkäiksi. Perhonen perhoselta, puu puulta ja pensas pensaalta maisema alkoi saada väriä. Ja millaisia ne värit olivatkaan! Vahvimpia ja kauniimpia värejä, mitä keijut olivat ikinä nähneet. Eksynyt keiju, joka oli ensimmäisenä tullut harmaaseen valtakuntaan, vei viimeisiä hentoja henkäyksiään ruusun terälehdellä, kun pienen pieni sateenkaari osui ruusun terälehteen ja sai sen hehkumaan syvän punaisena ja kultaisena. Keiju hengähti syvään, oli hetken aivan paikoillaan, avasi sitten silmänsä, nousi istumaan, avasi siipensä ja antoi niiden värähdellä lempeässä tuulessa, kunnes oli valmis lähtemään lentoon. Hän lensi kuningattaren luo ja kiitti tätä pienen keijusydämensä pohjasta.

Harmaan valtakunnan kirous oli murrettu ja valtakunta sai uuden nimen, värien valtakunta.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Kanaria 3: Varjopoika

Kolmas Kanarialla lukemani kirja oli

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika, 2013
348 sivua,
suomentanut Maija Kauhanen 2015, Kustannusosakeyhtiö Otava

Lähtöpäivänä kävin Ärrällä ja nappasin mukaani tämän kirjan, onneksi. Sain sen loppuun lentokoneessa kotimatkalla. Olisi ollut orpo olo ilman kirjaa.

Kirja alkaa Tukholmasta vuonan 1970. Jan Klinberg on poikiensa Kristofferin ja Joelin kanssa metroasemalla. Janin biologinen äiti on tummaihoinen, Jan on syntynyt Dominikaanisessa tasavallassa. Jan on vaalea. Geenit ovat hypänneet sukupolven yli: Kristoffer on tumma, Joel vaalea.
7-vuotias Kristoffer on ollut kaverinsa luona synttäreillä, ja he ovat nyt menossa kotiin. Perheen äiti Joanna odottaa kotona - perheen miehet ovat tunnin myöhässä, koska Janin kello oli pysähtynyt. Metroasemalla Joel ja isä menevät hissillä, koska Joel on vasta 2-vuotias ja istuu rattaissa. Kristoffer haluaa mennä portaista. Paikalle ilmaantuu nainen, joka tarjoutuu auttamaan Kristofferia portaissa. Tämän jälkeen Kristofferia ei enää koskaan nähdä.

9 vuotta Kristofferin katoamisen jälkeen Jan ja Joanna tekevät itsemurhan, koska eivät toipuneet poikansa katoamisesta.

Siirrytään nykyhetkeen. Pieni Joel on aikuinen, naimisissa kauniin Angelan kanssa - ja kadonnut. Angela ottaa yhteyttä Danny Katziin, entiseen heroinistiin, jonka Joel oli ennen katoamistaan maininnut Angelalle ainoana miehenä, johon luottaa. Danny ja Joel ovat olleet armeijassa ja sen jälkeen puolustusvoimien tulkkikoulutuksessa yhtä aikaa.

Danny on ennen armeijaa käyttänyt heroiinia ja muitakin huumeita. Hän pyöri  kolmen koplassa Eva Dahlmanin ja Jorma Hedlundin kanssa. 16-vuotiaana hän ja Eva olivat ottaneet yliannostuksen, Eva oli herännyt pahoinpideltynä valtavat puremajäljet kaulassa ja Dannya oli pidetty syyllisenä. Danny ei heroiinin takia muistanut mitään.
Tämä oli käännekohta Dannyn ja Evan elämässä. Eva oli päässyt opiskelemaan ja valmistunut myöhemmin syyttäjäksi. Danny oli päässyt tulkkikouluun ja sitä kautta oli oppinut myös ohjelmoimaan. Jorma oli jatkanut pikkurikollisen elämäänsä.

Danny on menossa Angelan luo selvittämään Joelin elämää, mutta Angela on tapettu. Kaulaa on purtu. Paikalle on jätetty Dannyn vaatteita. Lisäksi siellä on edellisestä käynnistä jäänyt sormenjälkiä ja muita jälkiä. Joku koittaa lavastaa Dannyn.
Danny ottaa yhteyttä vanhaan armeija-aikaiseen ystäväänsä Juliniin, jonka yritys keskittyy tietojen etsimiseen. Julin auttaa Dannya etsimällä tietoja, joiden avulla Danny pääsee alkuun. Aiemmin Angela on näyttänyt liinoja, jotka Joelille oli lähetetty. Nämä viittaavat voodoon ja Haitiin.

Angelan kuoleman jälkeen Danny ottaa yhteyttä vanhaan ystäväänsä Jormaan, joka ottaa hänet luokseen piiloon. Yhtenä yönä asuntoon murtaudutaan ja Jorma lähes kuolee. Danny elvyttää Jorman ja soittaa apua. Viime hetkellä Danny poistuu asunnosta, koska on etsintäkuulutettu Angelan murhasta ja Joelin sieppauksesta. Dannylle selviää, että Julin on petturi: Julin on ainut, jolle Danny kertoi, missä piileskelee.

Selviää, että Joel on lavastanut katoamisensa ja todennäköisesti on Angelan murhan takana.

Eva Dahlmankin saadaan vielä sotketuksi mukaan. Hän kohoaa toiseksi päähenkilöksi, viimeistään sitten, kun hänen 7-vuotias tyttärensä siepataan. Dannyn täytyy lähteä Dominikaaniseen tasavaltaan Klingbergin suvun vanhalle plantaasille - sinne, josta isoisä Gustavin omaisuus on peräisin. Dannyn matka on ainut tapa saada Evan Lisa-tytär takaisin on.

Dominikaanisessa selviää, että perheen patriarkka, Gustav-isoisä, on kaiken alku ja juuri. Taikauskoisena hän oli varma, että Janin äiti Marie Bennoit on kironnut hänet ja koko suvun, koska Gustav oli vienyt Janin mukaansa Ruotsiin. Gustav oli antanut siepata Kristofferin ja viedä hänet Dominikaaniseen tasavaltaan Marie Bennoitin luo, jotta Bennoit ottaisi kirouksensa pois suvun päältä. Joel kasvoi varjopoikana, koko perhe suri kadonnutta poikaa ja unohti hänet. Gustav oli ottanut hänet oppipojakseen ja mm. näyttänyt, miten koira raateli plantaasilla orjan, repimällä kaulan auki.

Ihmettelin, että miksi huumeet piti sotkea tähän. Miksi Evasta ja Dannysta piti tehdä entisiä narkkareita? Juoneen kuului olennaisena osana uudenlainen huume, jolla tehdään ihmisistä "zombeja". Kai kirjan olisi voinut kirjoittaa ilman heroiinia silti.
Epäolennaisena tarttui mieleeni myös Klingbergin suvun nenäverenvuodot. Tällä ilmeisesti painotettiin sitä, että Gustav piti sukuaan kirottuna.

Kirjassa tuodaan ajatuksia herättävästi toisen lapsen asema perheessä. Alussa kerrotaan, että Jan "rakasti tätä pientä poikaa, joka oli tullut maailmaan seitsemän ja puoli vuotta aiemmin, joka kulki hänen rinnallaan ja mankui jäätelöä eikä suostunut pitämään häntä kädestä kiinni, koska oli mielestään siihen liian iso. Ystävällinen, korkea pojanääni. Huumorintaju, joka pojalle oli kehittynyt, vaikka hän oli vasta seitsemän."  ......  "Hän rakasti kuopusta tietenkin yhtä paljon kuin Kristofferia, mutta eri tavalla, hiukan vähemmän kiihkeästi, vähemmän kipeästi. Ikään kuin Joel ei olisi vielä ehtinyt jättää häneen aivan yhtä suurta jälkeä".
Kun Kristoffer sitten katoaa, vanhemmat alkoholisoituvat ja Joelista kasvaa sekopää.

Ihan viihdyttävä kirja kaiken kaikkiaan. Kouluarvosanaksi ehkä 8 +.

Kanaria 2: Playground

Toinen Kanarialla lukemani kirja oli

Lars Kepler: Playground 2015
416 sivua
Suomentanut Kari Koski 2016, Kustannusosakeyhtiö Tammi

Lars Kepler on ruotsalainen kirjailijasalanimi, jota käyttävät aviopari Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril. He ovat julkaisseet Lars Keplerin nimellä viisi dekkaria.

Olen lukenut kaikki Keplerit (Hypnotisoija, Paganini ja paholainen, Tulitodistaja, Nukkumatti, Vainooja). Aiemmat ovat kertoneet Joona Linnasta ja ovat ainakin lähestulkoon realistisia (ainakin inhorealistisia :) ). Playground on täysin erilainen. En yleensä juurikaan pidä fantasiasta (Terry Pratchettin "Hyviä enteitä" on ainut fantasiatyyppinen, josta oikeasti tykkään todella paljon), mutta vaikka Playground on fantasian rajoilla (ainakin välitilassa ;) ), imaisi se mukaansa. Tätä ennen kahlasin "Piiraan maku makea" ja sen jälkeen tuntui maukkaalta ihanalta välipalalta ahmaista Playground. En olisi laskenut käsistäni sitä, mutta pakko oli välillä tehdä muutakin - perhelomalla kun olimme! Kaksi päivää meni, niin kirja oli luettu. Ja se on toki yksi syy, miksi aloitin blogin: luen niin nopeasti, että unohdan helposti, mistä kirja kertoi. (Tuli juuri mieleen, että voisin aloittaa taas Hypnotisoijasta sarjan alusta ja palauttaa mieleen tarinat).

Playgroundin takasivulla on: "Kun sydän lakkaa lyömästä, kamppailu vasta alkaa".
Idea on varsin ovela. Kun ihminen kuolee, päätyy satamakaupunkiin, jossa vallitsevat viidakon lait. Ihminen herää kylpylässä ja menee sieltä jonottamaan punnitukseen. Punnituksessa selviää, jääkö ihminen satamakaupunkiin odottamaan vai onko kuollut, jolloin jatkaa matkaansa laivaan. Mihin laivat vievät, ei selviä kirjassa.

Päähenkilö on Jasmin Pascal-Anderson, joka on kirjan alussa taisteluryhmän johtaja Kosovossa. Hankalassa tilanteessa hän tekee ratkaisun, jonka seurauksena kaksi hänen ryhmästään kuolee ja hän itse haavoittuu vakavasti. Hän päätyy kiinalaiseen satamakaupunkiin, joka on synkkä ja pelottava. Kaupunki on kaaoksen vallassa. Punnituksessa hän saa viisumin kaulaansa roikkumaan, joten hän jää kaupunkiin odottamaan ratkaisua: jatkaako hän veneisiin vai pääseekö vielä elämään takaisin. Hänet ohjataan terminaaliin, jonka seinälle pian ilmestyy hänen kuvansa ja hän pääsee takaisin elämään. Kokemansa jälkeen hän kertoo muille, että kuoleman jälkeen odottaa satamakaupunki, jossa kyltit ovat kiinaksi, jossa ei voi nukkua, jossa kaikki on synkkää ja harmaata, jossa triadi varastaa viisumeita. Kukaan ei usko, ja Jasmin joutuu psykiatriseen hoitoon.

Kuutisen vuotta myöhemmin Jasminilla on 5-vuotias poika, Dante. Danten isä on Mark, yksi Kosovon taisteluryhmän jäsenistä. Jasminilla ja Markilla on yhteishuoltajuus, joka ei suju ongelmitta. On tulossa oikeudenkäynti, jota varten Jasmin, Dante ja Jasminin äiti lähtevät ajamaan Markin luo. Äiti ajaa kolarin ja Jasmin päätyy taas satamakaupunkiin. Nyt hänelle varmistuu, että hän ei ole hullu eikä ole kuvitellut kaupunkia. Hän on näkevinään äitinsä laiturilla menossa veneeseen.

Hän saa mukaansa tulkin nimeltä Ting. Kaupunki on pullollaan ihmisiä, jotka odottavat päätöstä. Moni on asettunut kaupunkiin asumaan. Meillä muutama minuutti vastaa useaa tuntia kaupungissa. Kaupungissa on paljon tavaraa. Ihmettelin, miten tavarat ovat sinne päätyneet. Ilmeisesti, jos ihminen pitää kädessään kuollessaan jotain, tavara päätyy kaupunkiin. Jotain siellä kai myös kasvaa, koska tuoreita yrttejä siellä on myös.

Triadia pelätään. Triadi varastaa viisumeja esimerkiksi yksinäisiltä lapsilta ja myy ne kalliilla eteenpäin. Näin lapsi siirtyy kuolemaan ja viisumin ostaja syntyy uudelleen lapsen ruumiissa. Kaupungissa voi myös kuolla.

Jos viisumi on huijattu tai varastettu, asian voi vielä Kuljetuslautakuntaan, joka tekee päätöksen, josta vielä voi valittaa. Tuolloin tuomioistuin tekee lopullisen päätöksen. Mikäli tuomioistuimen päätöksestä valittaa, asia ratkaistaan leikkikentällä "playgroundilla". Leikkikentän ainut sääntö on, ettei ole sääntöjä. Leikkikentällä pelataan niin kauan, että toisen joukkueen kaikki jäsenet ovat kuolleet.
Enempää en paljasta, jos vaikka joku lukeekin blogiani ja haluaisi Playgroundin joskus lukea :)

Ilmeisesti kaikki, jotka ovat kaupungissa, ovat elvytettävinä tai makaavat letkuissa teholla. Vihjattiin myös siihen, että kaupunkiin voi jäädä asumaan. Ilmeisesti näin voi toimia siinä kohtaa, jos perheestä osa pääsisi takaisin ja osa joutuisi veneille.
Jäin myös miettimään, kun moni totesi Jasminille, että hän "hehkuu". Johtuiko tämä punaisesta tukanväristä vai koitettiinko tällä kertoa lukijalle, että Jasmin on monella tapaa erityinen, "valittu"? Yleensähän kaupungista ei muista mitään sieltä palatessa, Jasmin muisti ja halusi vielä takaisin luotsaamaan poikansa terminaaliin turvallisesti. Kävipäs Jasminilla tuuri, kun sisarensa oli lääkäri, joka tiesi, miten sydämen voi hetkeksi pysäyttää :) Itse jäin miettimään, että jos Jasminin sydän on viisi minuuttia pysähtyneenä, eikö mitään oireita siitä tullut? Aivovaurion kehittymiseen tarvitaan tosin enemmän aikaa. No, ehkä pidän fiktion fiktiona.

Jasmin tutustui muutamiin ihmisiin kaupungissa. Tingin ja herran nimeltä Grossman kuolinsyyt selvisivät. Ting makasi letkuissa ja Grossmanilla kävi työtapaturma. Grossman olisi ilmeisesti päässyt jo eteenpäin veneille, mutta oli jäänyt kaupunkiin. Grossman oli vakuuttunut, että alienit olivat vieneet hänet. Sen verran uteliaisuuden peikko puraisi, että olisin halunnut tietää Jasminia auttaneen perheen, Marta, Pedro ja Erica, kuolinsyyt. Ericalla ei ollut viisumia, joten mahdollisesti Marta ja Pedro olisivat selvinneet, Erica ei, joten jäivät yhdessä kaupunkiin.

Sen verran pöljä olen, että oli ihan pakko kurkata viimeiselle sivulle kesken kirja, mainitaanko siellä Danten nimi. En kerro.

Aika erilainen kuin Joona Linnat. Etenkin Nukkumatti oli hyvin ahdistava ja synkkä. Tämä oli niin selvää fiktiota, ettei ollut niin ahdistava. Juoni meni jouhevasti eteenpäin ja henkilöhahmot tulivat tutuiksi. Tykkäsin heti alussa, kun taisteluryhmän jäsenet luontevasti ja nopeasti esiteltiin.
Seuraavaa Kepleriä odotellessa!

Kanaria 1: Piiraan maku makea

Olimme perheen kanssa Kanarialla viikon verran, luin siellä 2.5 kirjaa. Ensimmäisen olin aloittanut Suomessa, ja se oli kesken lähtöpäivänä. Se oli:

Alan Bradley: Piiraan maku makea, 2009
389 sivua
suomentanut Maija Paavilainen vuonna 2014

Kirja on moninkertaisesti palkittu, ja se aloittaa Flavia de Luce -dekkarisarjan. Kirjan takasivulla kerrotaan, että "tarina on kuin tehty niille, joiden yöpöydällä notkuu pino Neiti Marpleja ja jotka eivät koskaan kasvaneet yli Viisikoista.

Virhe. En pidä neiti Marplesta (Hercule Poirotia rakastan!), enkä ole koskaan lukenut Viisikkoja. Enid Blytonin Seikkailu-sarjaa olen kuunnellut ja lukenut, ja siitä tykkäsin lapsena kovasti.

Kirja kertoo vuodesta 1950 ja tapahtumapaikka on Buckshaw Englannin maaseudulla. 11-vuotias Flavia de Luce asuu leski-isänsä ja kahden siskonsa kanssa. Perheen äiti Harriet on kadonnut vuorikiipeillessä Flavian ollessa 1-vuotias. Siskot kiusaavat Flaviaa, minkä kerkiävät ja Flavia kostaa, minkä kerkiää. Flavia rakastaa kemiaa, ja osaa runsaasti erilaisia kemiallisia kaavoja ja myös tehdä kokeita.

Kirjan alussa kartanosta löytyy kuollut lintu, jonka nokkaan on laitettu postimerkki. Tällä on merkitys, jonka perheen isä heti tajuaa. Lintu on kurppa, ja isän lempinimi oli nuoruudessa ollut Kurppa. Isä myös kerää intohimoisesti postimerkkejä. Hetkeä myöhemmin Flavia löytää kuolleen miehen puutarhasta. Kuollut mies on hetkeä aiemmin riidellyt Flavian isän kanssa isän työhuoneessa. Poliisi epäilee Flavian isää ja pidättää tämän.

Flavia selvittää, missä hotellissa kuollut mies on yöpynyt ja murtautuu huoneeseen. Hän löytää matkalaukkuun piilotetut kaksi postimerkkiä. Kylän vanhempien asukkaiden avulla Flavia saa tietää menneestä: miten opettaja Twining teki itsemurhan hyppäämällä koulun pihalla tornista alas, miten rehtori Kissing menetti harvinaisen postimerkkinsä taikatempun myötä. Miten tämä kaikki liittyy kuolleeseen mieheen? Kuka on herra Pemberton, joka ilmestyy kartanolle?

Minua ärsytti pikkuvanha Flavia, enkä näe uskottavana, että 11-vuotias tyttö olisi parempi etsivä kuin kylän poliisi. Yleensä ahmaisen kirjan. Tästä oli lähinnä ajatus "huoh, täytyy vielä tämä lukea, ennen kuin pääsen seuraavaan". Kirjassa oli liikaa henkilöitä, ja muutamat jutut olisi hyvin voinut jättää pois. Miksi mukana oli ärsyttävät siskot? He olivat vain statisteja, jotka eivät tuoneet tarinaan mitään. Flavian kostotoimenpide toiselle siskolle (huulipunaan myrkkyä ja sitä seuraavan oireilun seuraamista) ei liittynyt mihinkään ja vain lisäsi ärsyyntymistäni. Lisäksi koko Harriet-homma (äiti) oli jotenkin outo. Tietysti äiti oli pitänyt "tappaa" kirjassa, jotta päästään yhdellä hahmolla vähemmän, mutta silti Harrietista puhuttiin jatkuvasti ja mainostettiin, miten vähän Flavia muistaa äitiään ja miten merkityksetön äiti hänelle on. Outoa oli myös Flavian viehtymys myrkkyihin: hän tiesi niistä paljon ja osasi valmistaakin niitä.

Tuskin luen enempää Flavioita. Hain tämän kirjastosta, koska olin lukenut hyviä arvosteluja. Ei kuitenkaan ollut minun makuuni, vaikka dekkareista tykkäänkin.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Erik Axl Sund: Lasiruumiit

Luin tämän kirjan jo jokin aika sitten, mutta täytyyhän blogiin täytettä saada :) Ja olen jo kirjablogia pohtinut pidempään, joten miksi en voisi vanhoista tehdä tekstiä? Sitä paitsi lukemisesta ei ole kuin noin kuukausi aikaa. Blogin perustin siksi, kun unohdan helposti kirjat (nopea ahmiminen väsyneenä), mutta kaipa minä tästä jotain vielä muistan. Toivotaan :)

Kirja on Lasiruumiit, jonka on kirjoittanut Erik Axl Sund. Kirja on kirjoitettu 2014 ja käännetty suomeksi vuonna 2015 kustannusosakeyhtiö Otavan toimesta, suomentajana Kari Koski. Sivuja kirjassa on 411.

Kirjasta päällimmäisenä tunteena jäi ahdistus mieleen. Olin jopa jättää kirjan kesken, sen verran ahdistava oli, mutta jatkoin kuitenkin - ja olen tyytyväinen, että jatkoin. Lukukokemuksena oli kuitenkin hyvä.

Ruotsia ravistelee nuorten itsemurha-aalto. Poliisi on ymmällään. Ainut tekijä, joka itsemurhia yhdistää, on bändi nimeltä Nälkä. Käy ilmi, että itsemurhaa suunnittelevat nuoret ovat lähestyneet nälkää, joka tekee jokaiselle oman kappaleen, jonka kesto on sama kuin kyseisen nuoren syntymäpäivä (2.3. syntyneellä kappale kestää 2min 3s, 25.7. syntyneellä kappale kestää 25min 7s.). Kappaleen aikana / heti sen jälkeen nuori tekee itsemurhan.

Päähenkilö on poliisi nimeltä Jens Hurtig. Muutamia viittauksia tulee Erik Axl Sundin edellisiin teoksiin, Varistyttö-trilogiaan. Hurtig vilahti Varistytössä, ja Varistytön päähenkilö, Jeanette Kihlberg hieman osallistuu tutkintaan.

Minulla meni hetki, että pääsin kirjassa sisälle siihen, miten kirja muodostuu. Tai siis kirja hyppeli jonkin verran. Alkuun tuntui, että henkilöitä oli aivan liikaa. En ollut pysyä yhtään mukana, kuka on kukin. Jokaisessa kappaleessa kerrottiin aina yhdestä henkilöstä ja kappaleet saattoivat olla hyvinkin lyhyitä. Nälästä kertovat kappaleet olivat "minä"-muodossa. Etenkin Nälän kertomat olivat hyvin painostavia ja ahdistavia. Huumeet (heroiini) ja itsensä viiltely olivat suuressa osassa.

Totesin juuri, että lukemisesta on jo sen verran kuitenkin aikaa, etten enää ihan pääse kirjaan sisälle. Aloin äsken miettimään nimeä "Lasiruumiit". Nuoret, jotka tekivät itsemurhan (tai yrittivät), olivat tietysti hyvin hauraita sisältä, lasia.

Kirjan loppukohtaus oli kuin potkaisu mahaan. Jäi hyvin tyhjä olo pitkäksi aikaa.

Olen aina herkkä eläinjutuille kirjoissa. Yhdessä kohtaa kissan kannalta näytti hyvin pahalta, mutta onneksi ei käynyt niin pahasti, miltä ensin näytti. Ihan kuntoon kissa ei tullut, mutta selvisi kuitenkin :)
Hirveästi kirjassa oli epäolennaisia asioita. Tietysti täytyy monella eri tavalla kertoa, miten sairas Nälkä oli, ja miten hajalla hän on ollut lapsesta saakka. Kuitenkin kissakohtaus oli vain ylimääräistä pahaa oloa aiheuttava, lisäksi kissan omistajan Aimanin raskaus oli tavallaan vähän turha. Ja sekin päättyi huonosti.

Luulen, että luen seuraavankin Erik Axl Sundin kirjan, mutta jos menee vielä ahdistavammaksi, lopetan kirjailijan seuraamisen.

torstai 17. maaliskuuta 2016

Stefan Ahnhem: Pimeään jäänyt


Kyseessä on ensimmäinen blogikirjoitukseni ikinä. Päätin aloittaa blogin, koska jo pitkään on tuntunut siltä, että luen liian nopeasti liian väsyneenä, enkä hetken päästä muista kirjasta yhtään mitään. Hyvää toki on se, että voin lukea hyviä kirjoja uudelleen, mutta olisi kiva myöhemmin vielä muistaa kirjasta jotain J

Ensimmäinen kirja, josta kirjoitan, on

Stefan Ahnhem: Pimeään jäänyt 2014,

Suomentanut Laura Beck, WSOY 2015,

534 sivua

Kirja alkaa sillä, että rikostutkija Fabian Risk muuttaa perheineen Tukholmasta kotikaupunkiinsa Helsingborgiin. Muuttopäivänä Riskin entisestä koulusta löydetään ruumis: teknisen työn opettaja Jörgen Pålsson on murhattu. Pålssonin kädet on silvottu irti, ja ne löytyvät koulun suihkuhuoneesta. Murhapaikalla on luokkakuva, josta on ruksittu yli Pålssonin kuva. Pålsson oli Riskin luokkatoveri, ja sitä kautta RIsk ajautuu mukaan selvittämään murhaa. Pian selviää, että Pålsson kaverinsa kanssa kiusasivat rankasti Claes Mällvik -nimistä luokkatoveria. Risk tajuaa, että Pålsson käytti aina käsiään kiusatessaan / kiduttaessaan, hänen kaverinsa käytti jalkoja.

Ensimmäinen epäilty on Claes Mällvik, joka sittemmin on opiskellut kirurgiksi, menettänyt hetkellisesti lupansa hoitovirheen takia, vaihtanut nimensä ja jatkanut uraansa. Kun Mällvik löytyy murhattuna, ei epäiltyä enää ole.

Kirja imaisi heti mukaansa. Kyllä ruotsalaiset osaavat! Maisemakuvausta ei juuri ollut, mentiin vain paikasta toiseen. Pidän kovasti esim. Anna Janssonin kirjoista, joissa on tarinan lisäksi runsaasti kuvausta Visbysta. Hieman alkutilanne oli hassu: Risk oli käynyt ostamassa talon ilman perhettään, ja kävi ilmi, että talossa on kellarissa vanha leivinuuni, jota Risk ei ollut edes huomannut taloa ostaessa. Lisäksi monta kertaa viitattiin tapahtumiin, joita Tukholmassa oli tapahtunut ja joiden takia Risk oli muuttanut Helsingborgiin, mutta näitä tapahtumia ei avattu viittauksia enempää. Jopa katsoin Googlesta kirjailijan: onko tämä varmasti ensimmäinen kirja vai pitäisikö minun tietää jotain enemmän. On ensimmäinen kirja. Viitattiin myös parisuhteen ongelmiin, mutta niitäkään ei avattu sen enempää. Pääpointtina tuntui olevan murhat, ja kaikki ylimääräinen oli… noh, ylimääräistä. Tosin sivuja oli jo tällä yli 500.

Poliisin toiminta oli hieman oudohkoa. Otetaan suoraan tutkintaan mukaan kyseisen luokan oppilas, joka tosin on rikostutkija. Eikö hänen pitäisi olla samalla tavalla epäilty kuin muidenkin? Muutamat poliisit häntä hieman epäilivätkin.

Aina välillä tuli mukaan päiväkirjatekstiä, jonka edetessä voin hyvin huonosti. Päiväkirjassa kuvattiin, että sitä mukaa kuin kiusaaminen eteni, kiusaamisen kohde kidutti enemmän omaa lemmikkiään (hamsteri tms). Lopulta lemmikki-Laban kuoli. Tämän kirjailija teki mielestäni taitavasti, kun keskivaiheen jälkeen selvisi, että päiväkirjan kirjoittaja ei ollutkaan Claes Mällvik tai murhaaja, vaan aivan muu ja päiväkirjaa olikin kirjoitettu kirjan ”nyt”-hetkessä.

Muutamia ns. turhia uhreja oli. Tanskalainen tyttö, joka oli huoltoasemalla töissä. Tosin tyttöä tarvittiin siinä kohtaa, että tanskalaiset kiinnostuvat tapahtumista ja tytön murhaa edeltävillä tapahtumilla saatiin tanskalaisten poliisipomo ns. nesteeseen. Onneksi nilviäinen ei selvinnyt pälkähästä, vaikka pahalta näyttikin. Suuressa loppukohtauksessa kuoli jo ihmisiä kuin heinää, vähän turhaa ehkä.

Oudointa oli, että murhaajaksi paljastui mies, joka oli ollut samalla luokalla uhrien kanssa, mutta jonka olemassaoloa kukaan ei muistanut! Päähenkilö Risk oli arvioni mukaan noin 45-vuotias. Teini-iästä on siis noin 30 vuotta, mutta miten kukaan voi muka niin totaalisesti unohtaa luokkakaverin, vaikka olisikin erittäin hiljainen? Mietin itse, pystyisinkö nimeämään kaikki yläasteen luokkakuvasta (yläasteesta on vasta vajaa 20 vuotta), mutta väitän, että pystyn. Motiivi ei ollut mielestäni hyvä. Kirjailija sai toki pakan sekaisin siinä vaiheessa, kun Mällvik kuoli. Jonkin verran liikaa kirjailija kuvaili murhatapoja, mutta mässäilyä ei ollut. Murhatavoissa tuli esille suunnaton turhautuneisuus, katkeruus ja viha, jota murhaajalla oli luokkaansa kohtaan. Hän oli aina ollut näkymätön mies, jota hän käytti myös nimimerkkinä.

Loppupuolella selvisi, että Riskin poika Theodor on ollut kiusattuna myös. Varmasti vanhemmat voivat olla hyvinkin ulkopuolisia teinin elämässä, ja RIsk ei tunnu olevan kovin paneutunut isä. Oli kuitenkin erikoista, että kirjan loppupuolella kului kolme päivää niin, että isä ja poika keskustelivat vain tekstiviestein, vaikka olivat molemmat kotona – toinen oli ylä- ja toinen alakerrassa.

Joissakin kohdissa hieman epäuskottava kirja, mutta sen verran imaiseva ja vetävä, että pistin heti varaukseen kirjailijan uuden kirjan.